Tänään se taas iski, niinkuin lähes kaikkina muinakin päivinä. AHDISTUS. Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta kummiskin tuntuu kuin olen vankina ruumissani. En osaa nauttia arjesta ollenkaan. Miksi, miksi, miksi? Miksi olen näin kiittämätön kurja?

Tänään oli taas yksi samanlainen päivä kuin kaikki edelliset vajaa 2000 arkipäivää. Päivä hurahti ohi töissä, vieläpä suht uudessa työpaikassa. Lähdin kotiin suhteellisen aikaisin, vähän jälkeen viiden. Kotona olin klo 18. Söin äkkiä välipalan, vaihdoin lenkkikamat päälle ja komensin kuopuksen autoon. Kävimme marketissa ostamassa kuopukselle kengät ja sitten vein hänet harkkoihin. Jätin auton koulun pihalle ja lähdin itse juoksemaan. Kylmä ilma sai keuhkot huutamaan, mutta nautin ulkona reippailusta. Se on viimeaikoina jäänyt vähälle.

Kuopuksen treenien jälkeen kurvasimme kaupan kautta kotia. Illallisen söimme vähän ennen yhdeksää. Sitten kuopus luki kirjaa ja meni nukkumaan. Itse ehdin syventyä CSI:n pariin, jonka jälkeen seurasin USA:n pressan vaalien jälkihulinoita, jumppasin vähän ja menin saunomaan.

Saunassa se iski. Tajuton ahdistus, suoranainen vitutus. Miksi tää kaikki maistuu puulta, miksi en osaa olla onnellinen? Miksi huolehdin koko ajan kaikesta? Mieltäni kalvaa koko ajan maksamattomat tai tulossa olevat laskut, tekemättömät työt, liian vähät yöunet, esikoisen kasvukipu, oma läski vartalo, maailman epätoivo, meneillään oleva talouden hiipuminen, ympäristöasiat, lasten ; eläinten - ja viattomien kärsimykset. Miksi en osaa nauttia niistä hyvistä asioista joita ympärilläni on?

On ihana kuopus, ihana esikoinen sille päälle sattuessaan, upea ihana mies (ensirakkauteni), ihanat lemmikit, ihanat vanhemmat ja sisarukset, ihanat kaverit, talous kunnossa ja paljon olen saanut tehdä ihania asioita elämässäni, mutta jokin vain tökkii? Mikä?

Sitä en tiedä itsekään. Siksi perustin tän blogin. Haluan kirjoittaa, purkaa ajatuksiani virtuaalipaperille. Jospa tämä toisi valoa tunnelin päähän?