Olen herännyt tajuamaan pari asiaa. Ei nää oikeasti isänpäivään liity, mutta menköön nyt tuolla otsikolla.

Kävin menneellä viikolla yhtenä iltana, tai no pikemminkin yöllä, hakemassa mieheni lentokentältä, kun hän palasi työmatkalta kotiin. Siinä istuessani autossa parkkipaikalla ja kuunnellessani Suomi-poppia silmiini osui vastapäätä olleessa bussipysäkillä iso valomainos. Siinä mainostettiin jotain firmaa. En nähnyt kunnolla nimeä, mutta kuvassa oli nainen pöydän ääressä. Pöydällä oli läppäri ja nainen piti huolitelluissa käsissään kahvikuppia.

Naisen takana istui kaksi miestä, puvut päällä. Heillä oli myös edessään läppärit. Koko joukon takana seisoi kolmas pukumies ja hänen takanaan oli koko huoneen kokoinen lasiseinä. Joukko oli jossain isossa kaupungissa esim. NYC, ja ikkunan takaa avautui näkymä muihin pilvenpiirtääjiin, isoon kaupunkiin. Pilvenpiirtäjien kohdilla oli numeroita, jotka ilmeisesti tarkoittivat kasvua. Kaikki olivat yhtä onnellisen ja menestyvän näköisiä.

Aloin miettimään, että mikäköhän firma toi on? Pitäiskö hakea sinne töihin? Kunnes melkein samantien iski kuvotus ja hirveä epätoivo. Se päivä oli siihen asti mennyt hyvin.

Ajattelin, että voi vittu mitä paskaa. Siinä taas hymyillään ja näytetään ulospäin, että me ollaan tosi jees, mutta oikeasti varmaan kaikkia (tai suurinta osaa) senkin firman työntekijöitä vaivaa kauhea stressi. Pakko näyttää koko ajan kaikikille, miten mä on hyvä! Pakko näyttää miten mä pystyn tähän! Pakko näyttää miten mä saan tulosta aikaiseksi! Ei sillä mitään väliä, vaikka toimistossa tulee istuttua iltamyöhään asti ja koko elämä valuu ohitse. Pian huomaatkin, että puoliso lähti ja lapset ovat teini-ikäisiä. Minne ne taaperot hävisi? Ja mitä jäi käteen? Kun vaihdat työpaikkaa tai kuolet kukaan ei sua muista! Ehkä saat kukkavihon haudallesi, that's it! Kannattiko?

Tämä oli todella silmiä avaava kokomus. Haluan pois tästä oravanpyörästä! Haluan tehdä lyhennettyä työpäivää, haluan aikaa itselleni ja perheelleni! Haluan tehdä työtä, johon mulla kutsumus. Haluan tehdä töitä, jossa saan oikeasti jotain järkevää aikaiseksi. Haluan tehdä duunia, josta tulee hyvä olo ja jonne haluan mennä joka päivä.

Kun vain tietäisi mitä se on. Jotain kutinaa mulla on, mutta täytyy nyt enemmän alkaa kuunella itseään.

Siitä isänpäivästä vielä. Se meni loistavasti! Ruoka ja kakku oli hyvää ja lahjat erittäin mieluisia :) 

Aamulla heräsin ennen kuutta. Oli vielä pimeää ja niin pirun kylmä. Työt kutsuivat, mutta eivät tarpeeksi vaativasti. Vedin peiton korville ja jatkoin unia.

 

Klo 7.15 kello soi uudestaan. Kävin herättämässä lapset ja menin takaisin peiton alle. Vieläkään en jaksanut nousta.

Klo 8.00 auringon kajo osui huoneeseen ja vaivoin sain itseni kammettua ylös. Lämmin sänky tuntui niin houkuttelevalta!

Klo 8.40 kävelin juna-asemalle. Taistelin itseni kanssa, että en olisi mennyt autolla. Rakastan ajaa yksin autoa ja kuunnella Suomi-popin aamulypsyä ja nauraa juontajien hulvattomille jutuille.  Lisäksi pääsen puoli tuntia nopeammin töihin. Mutta sisäinen eko-ihminen vei voiton ja onneksi niin. Maassa oli kaunis kuura ja ilma pienen pakkasen raikasta! Kaunista!

Työt sujui painoillaan.  

Sitten illalla olikin kiva tulla pimeässä takaisin kotiin. Koukkasin lähikaupan kautta ja innostuin ostamaan tarjoustuotteita pari kassillista, halvalla kun sai :D Kotiin kävellessäni kirosin pilkkopimeitä kujia. Taitelin korkeakorkoisilla saappailla liukkaalla kujalla ruokakassit kädessä ja odotin milloin vedän lipat ja katkasen niskan. Onneksi selvisin. Pientä extremeä tylsään arkeen :P

Kotona oli levoton teini odottamassa. Pienempi oli kaverilla. Laitoin ruoan ja käperryin sohvalle viltin alle. Pimeys vei taas voimat, enkä jaksanut lähteä lenkille.

Mutta sentäs on hyvä mieli eikä ahdista. Jospa tää tästä.

Tänään se taas iski, niinkuin lähes kaikkina muinakin päivinä. AHDISTUS. Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta kummiskin tuntuu kuin olen vankina ruumissani. En osaa nauttia arjesta ollenkaan. Miksi, miksi, miksi? Miksi olen näin kiittämätön kurja?

Tänään oli taas yksi samanlainen päivä kuin kaikki edelliset vajaa 2000 arkipäivää. Päivä hurahti ohi töissä, vieläpä suht uudessa työpaikassa. Lähdin kotiin suhteellisen aikaisin, vähän jälkeen viiden. Kotona olin klo 18. Söin äkkiä välipalan, vaihdoin lenkkikamat päälle ja komensin kuopuksen autoon. Kävimme marketissa ostamassa kuopukselle kengät ja sitten vein hänet harkkoihin. Jätin auton koulun pihalle ja lähdin itse juoksemaan. Kylmä ilma sai keuhkot huutamaan, mutta nautin ulkona reippailusta. Se on viimeaikoina jäänyt vähälle.

Kuopuksen treenien jälkeen kurvasimme kaupan kautta kotia. Illallisen söimme vähän ennen yhdeksää. Sitten kuopus luki kirjaa ja meni nukkumaan. Itse ehdin syventyä CSI:n pariin, jonka jälkeen seurasin USA:n pressan vaalien jälkihulinoita, jumppasin vähän ja menin saunomaan.

Saunassa se iski. Tajuton ahdistus, suoranainen vitutus. Miksi tää kaikki maistuu puulta, miksi en osaa olla onnellinen? Miksi huolehdin koko ajan kaikesta? Mieltäni kalvaa koko ajan maksamattomat tai tulossa olevat laskut, tekemättömät työt, liian vähät yöunet, esikoisen kasvukipu, oma läski vartalo, maailman epätoivo, meneillään oleva talouden hiipuminen, ympäristöasiat, lasten ; eläinten - ja viattomien kärsimykset. Miksi en osaa nauttia niistä hyvistä asioista joita ympärilläni on?

On ihana kuopus, ihana esikoinen sille päälle sattuessaan, upea ihana mies (ensirakkauteni), ihanat lemmikit, ihanat vanhemmat ja sisarukset, ihanat kaverit, talous kunnossa ja paljon olen saanut tehdä ihania asioita elämässäni, mutta jokin vain tökkii? Mikä?

Sitä en tiedä itsekään. Siksi perustin tän blogin. Haluan kirjoittaa, purkaa ajatuksiani virtuaalipaperille. Jospa tämä toisi valoa tunnelin päähän?